Nyt kun keltaisia lippalakkeja on ilmestynyt katukuvaan ja yksi tänne kotiinkin, laittaa
se väkisinkin miettimään ja muistelemaan omaa kouluaikaani.
Oma käsitykseni koulumaailmasta on raaka. Näen useinkin koulumaailman niin,
että siellä tapahtuu paljon kiusaamista ja toisten ulkopuolelle jättämistä.
Äitinä pahin pelko varmaan onkin se, että sellainen sattuisi oman lapsen kohdalle.
Vaikka lasta kuinka neuvoisi toimimaan
kiusaamistilanteissa, ei se silti välttämättä läheskään aina mene niin, että lapsi toimisi ohjeiden mukaan. Miten moni oikeasti uskaltaa kertoa aikuiselle että muut kiusaa? Pelätäänköhän siinä sitä, että kiusaajat suuttuvat vielä entistä enemmän?
Kun muistelen omaa menneisyyttäni alakoulussa, en rehellisesti sanottuna muista siitä paljoakaan.
Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että omat lapsuuden traumani ovat olleet niin pinnalla,
etten ole pystynyt näkemään kaikkia asioita tällä hetkellä.
Mieleeni on kuitenkin jäänyt joitakin yksittäisiä asioita, kuten esimerkiksi se, miten kouluuntutustumispäivänä eräällä meidän luokan tytöllä oli mintunvihreä collegepusero, jossa oli Esmeraldan kuva. Muistan myös yksittäisiä hetkiä ruokalasta ja sellaisen tilanteen, jossa eräs tyttö meinasi pyörtyä koulussa ja olin huolissani hänestä. Muistan myös, miten joku oli niin allerginen kalalle, ettei hän voinut tulla kalaruoka päivinä koulun ruokalaan ollenkaan.
Meillä oli tosi hyvä opettaja. Hänestä ei kertakaikkiaan ole yhtään huonoa muistoa tai pahaa sanottavaa. Olen onnellinen, että saimme pitää saman luokanvalvojan viidenteen luokkaan asti.
Teimme yhdessä vielä luokkaretken Muonioon, Harrinivaan ja se oli kyllä ihana kokemus.
Olin kuvannut koko kertakäyttökameran filmirullani täyteen husky -koirien kuvia siltä reissulta.
Lisäksi meillä oli koskenlaskua ja kävimme uimassa Jäämeressä.
Se oli ihana ja hyvä muisto ala-asteelta!
Olin ollut mielestäni aina keskiverto hyvä koulussa ja äidinkieli oli ehdottomasti vahvuuteni.
Se oli numeroltaan ollut aina 9 luokkaa.
Kuitenkin kun ala-aste vaihtui yläasteeksi, alkoi menemään paljon huonommin.
En oikeastaan enää välittänyt edes siitä, minkälaisia numeroita saan koulusta.
Kun kotona oli rankkaa ja muutenkin kaikki meni huonosti, en jaksanut keskittyä muuhun,
kuin siihen että jaksan aina herätä uuteen päivään.
Muistan liikunnanopettajan varoittaneen minua kerran,
että poissaolojeni takia numero on laskussa. En välittänyt siitäkään ja nyt se toki harmittaa.
Usein mietin, että miten ihmeessä pääsin edes koko peruskoulun läpi.
Minulla oli niin paha olla, että se näkyi useina poissaoloina ja saatoin esimerkiksi vetää
kännit keskellä viikkoa ja jättäytyä pois koulusta jäätävän krapulan takia.
Minua myös kiusattiin koulussa. Useita kertoja minua uhkailtiin ja minut aiottiin hakata.
Usein muutamat uskolliset ystäväni pitivät silti puoliani, eivätkä jättäneet minua yksin kiusaajien armoille. En tiedä johtuiko se tästä tapahtuneesta vai siitä, että minulla oli kotona isoja ongelmia,
mutta myös minusta tuli kiusaaja. Osallistuin koulukiusaamiseen ja jätin muita ulkopuolelle
tai en myöskään puolustanut heitä muiden kiusatessa.
Tämä on tuntunut jälkeenpäin minusta todella pahalta ja olen katunut sitä hirveästi.
Olen aivan järkyttävän pahoillani siitä, että mahdollisesti minun tekojeni tai käytöksen takia joku saattaa yhä tänä päivänä kantaa traumoja kiusaamisesta.
Kumpa tietyt tapahtuneet asiat elämästä voisi vain pyyhkiä pois..
Minkälainen ihminen oikein kiusaa muita, eikä puolusta heikompiaan?
Olen ajatellut, että usein kiusaajilla on itsellään todella paha olla ja he purkavat sitä väärin keinoin aivan vääriin ihmisiin sen sijaan, että saisivat ammattiapua jostakin.
Pari vuotta sitten keräsin rohkeutta ja laitoin viestiä eräälle tytölle, jota olin myös ollut mukana kiusaamassa. Hän muistutti minua siitä, että minä en ollut koskaan ollut mikään ”pääkiusaaja”
ja hän oli ymmärtänyt sen, että usein kiusaajilla itsellään on paha olla ja hän osasi jättää heidät ihan omaan arvoonsa. Hän ei myöskään enää kantanut kaunaa kiusaajiansa kohtaan ja mielestäni tuollainen anteeksiantamus vaatii ääretöntä vahvuutta ja armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan.
Siitä huolimatta minusta se kiusaamiseni/osallistumiseni ei tuntunut yhtään vähäisemmältä kuin mikään muukaan kiusaaminen eikä sitä saanut vähätellä. Sanoin hänelle, että olen todella pahoillani siitä mitä hän joutui koko yläasteen kokemaan. Hän myös sanoi että on ollut hienoa seurata elämääni ja nähdä minkälainen nainen minusta on kasvanut ja miten olen nykyään täysin erilainen kuin yläasteella. En voi muuta, kuin suurimman osan tästä muutoksesta laittaa uskoontulon piikkiin,
sillä se on pehmentänyt sydäntäni ja auttanut minua näkemään asiat aivan uudella tavalla.
Olen myös oppinut ymmärtämään anteeksiannon merkityksen paremmin.
Kuvat sivustolta www.unsplash.com
se väkisinkin miettimään ja muistelemaan omaa kouluaikaani.
Oma käsitykseni koulumaailmasta on raaka. Näen useinkin koulumaailman niin,
että siellä tapahtuu paljon kiusaamista ja toisten ulkopuolelle jättämistä.
Äitinä pahin pelko varmaan onkin se, että sellainen sattuisi oman lapsen kohdalle.
Vaikka lasta kuinka neuvoisi toimimaan
kiusaamistilanteissa, ei se silti välttämättä läheskään aina mene niin, että lapsi toimisi ohjeiden mukaan. Miten moni oikeasti uskaltaa kertoa aikuiselle että muut kiusaa? Pelätäänköhän siinä sitä, että kiusaajat suuttuvat vielä entistä enemmän?
Kun muistelen omaa menneisyyttäni alakoulussa, en rehellisesti sanottuna muista siitä paljoakaan.
Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että omat lapsuuden traumani ovat olleet niin pinnalla,
etten ole pystynyt näkemään kaikkia asioita tällä hetkellä.
Mieleeni on kuitenkin jäänyt joitakin yksittäisiä asioita, kuten esimerkiksi se, miten kouluuntutustumispäivänä eräällä meidän luokan tytöllä oli mintunvihreä collegepusero, jossa oli Esmeraldan kuva. Muistan myös yksittäisiä hetkiä ruokalasta ja sellaisen tilanteen, jossa eräs tyttö meinasi pyörtyä koulussa ja olin huolissani hänestä. Muistan myös, miten joku oli niin allerginen kalalle, ettei hän voinut tulla kalaruoka päivinä koulun ruokalaan ollenkaan.
Meillä oli tosi hyvä opettaja. Hänestä ei kertakaikkiaan ole yhtään huonoa muistoa tai pahaa sanottavaa. Olen onnellinen, että saimme pitää saman luokanvalvojan viidenteen luokkaan asti.
Teimme yhdessä vielä luokkaretken Muonioon, Harrinivaan ja se oli kyllä ihana kokemus.
Olin kuvannut koko kertakäyttökameran filmirullani täyteen husky -koirien kuvia siltä reissulta.
Lisäksi meillä oli koskenlaskua ja kävimme uimassa Jäämeressä.
Se oli ihana ja hyvä muisto ala-asteelta!
Olin ollut mielestäni aina keskiverto hyvä koulussa ja äidinkieli oli ehdottomasti vahvuuteni.
Se oli numeroltaan ollut aina 9 luokkaa.
Kuitenkin kun ala-aste vaihtui yläasteeksi, alkoi menemään paljon huonommin.
En oikeastaan enää välittänyt edes siitä, minkälaisia numeroita saan koulusta.
Kun kotona oli rankkaa ja muutenkin kaikki meni huonosti, en jaksanut keskittyä muuhun,
kuin siihen että jaksan aina herätä uuteen päivään.
Muistan liikunnanopettajan varoittaneen minua kerran,
että poissaolojeni takia numero on laskussa. En välittänyt siitäkään ja nyt se toki harmittaa.
Usein mietin, että miten ihmeessä pääsin edes koko peruskoulun läpi.
Minulla oli niin paha olla, että se näkyi useina poissaoloina ja saatoin esimerkiksi vetää
kännit keskellä viikkoa ja jättäytyä pois koulusta jäätävän krapulan takia.
Minua myös kiusattiin koulussa. Useita kertoja minua uhkailtiin ja minut aiottiin hakata.
Usein muutamat uskolliset ystäväni pitivät silti puoliani, eivätkä jättäneet minua yksin kiusaajien armoille. En tiedä johtuiko se tästä tapahtuneesta vai siitä, että minulla oli kotona isoja ongelmia,
mutta myös minusta tuli kiusaaja. Osallistuin koulukiusaamiseen ja jätin muita ulkopuolelle
tai en myöskään puolustanut heitä muiden kiusatessa.
Tämä on tuntunut jälkeenpäin minusta todella pahalta ja olen katunut sitä hirveästi.
Olen aivan järkyttävän pahoillani siitä, että mahdollisesti minun tekojeni tai käytöksen takia joku saattaa yhä tänä päivänä kantaa traumoja kiusaamisesta.
Kumpa tietyt tapahtuneet asiat elämästä voisi vain pyyhkiä pois..
Minkälainen ihminen oikein kiusaa muita, eikä puolusta heikompiaan?
Olen ajatellut, että usein kiusaajilla on itsellään todella paha olla ja he purkavat sitä väärin keinoin aivan vääriin ihmisiin sen sijaan, että saisivat ammattiapua jostakin.
Pari vuotta sitten keräsin rohkeutta ja laitoin viestiä eräälle tytölle, jota olin myös ollut mukana kiusaamassa. Hän muistutti minua siitä, että minä en ollut koskaan ollut mikään ”pääkiusaaja”
ja hän oli ymmärtänyt sen, että usein kiusaajilla itsellään on paha olla ja hän osasi jättää heidät ihan omaan arvoonsa. Hän ei myöskään enää kantanut kaunaa kiusaajiansa kohtaan ja mielestäni tuollainen anteeksiantamus vaatii ääretöntä vahvuutta ja armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan.
Siitä huolimatta minusta se kiusaamiseni/osallistumiseni ei tuntunut yhtään vähäisemmältä kuin mikään muukaan kiusaaminen eikä sitä saanut vähätellä. Sanoin hänelle, että olen todella pahoillani siitä mitä hän joutui koko yläasteen kokemaan. Hän myös sanoi että on ollut hienoa seurata elämääni ja nähdä minkälainen nainen minusta on kasvanut ja miten olen nykyään täysin erilainen kuin yläasteella. En voi muuta, kuin suurimman osan tästä muutoksesta laittaa uskoontulon piikkiin,
sillä se on pehmentänyt sydäntäni ja auttanut minua näkemään asiat aivan uudella tavalla.
Olen myös oppinut ymmärtämään anteeksiannon merkityksen paremmin.
Kuvat sivustolta www.unsplash.com
Kommentit
Lähetä kommentti