PITKÄSTÄ AIKAA

Kuten moni teistä on varmasti huomannutkin, blogissani on ollut jo yli parin kuukauden ajan melko hiljaista. En ole siis päivitellyt blogia ollenkaan, vaikka instagramin puolella olenkin ollut aktiivinen. Taisin keretä jotain siitä mainitakin, että aloitin syksyllä traumaterapian ja se on kyllä nyt vienyt keskittymiseni kokonaan pois blogin luota.
Käyn EMDR -terapiassa säännöllisesti joka viikko ja se on ollut hyvin intensiivistä ja täten syönyt myös voimavarojani kaiken muun lisäksi. Olen nyt käynyt terapiasta jo yli puolet ja olen saanut käsitellä EMDR -tekniikan avulla jo monta traumaa (en pysy enää edes itse laskuissa mukana, mutta noin 4-6 traumaa on nyt käsitelty). Tosiaan monet traumat minulla linkittyvät keskenään toisiinsa, joten se on helpottanut niiden nopeaa käsittelyä. Kun aletaan käsittelemään tiettyä traumaa, voikin olla että kesken kaiken alkaa puskemaan pintaan jotain muuta. Olen kyllä äärettömän iloinen, että lähdin tähän eheytymisprosessiin mukaan ja tulen mahdollisesti tekemään vielä erillisen postauksen terapiasta jossain vaiheessa jos jaksan, mutta nyt ajattelin puhua jostain aivan muusta.

Kuva: Outi Mähönen

Haluan nimittäin puhua vähän mielenterveyteen liittyvistä asioista.
Omien viime vuotisten kokemusteni kautta 

olen vihdoin alkanut paremmin ymmärtämään muita saman läpi käyneitä.
On helpompi kohdata ihminen ihmisenä ja myös rukoilla toisen puolesta, kun todella tietää mistä toinen puhuu tai mitä hän käy läpi. On niin helppoa sanoa, että ”ymmärrän”, vaikka todellisuudessa ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miltä tuntuu olla samanlaisessa tilanteessa. 

Eikö olisi ennemmin viisasta sanoa vaikkapa että: ”En voi ymmärtää, että mitä käyt nyt läpi, mutta voin vain kuvitella miltä sinusta mahdollisesti saattaa tuntua.”? 

Yleensä riittää vain se, että kuuntelee toista.

En nyt halua mustamaalata kaikkia uskovaisia, 

mutta usein erityisesti uskovien ihmisten keskuudessa törmään siihen, 

miten uskovalla ihmisellä ”ei saisi” olla ollenkaan mielenterveysongelmia, 

vaan hänen tulisi olla täydellinen, pelastunut ja vapautunut.

Onhan se totta, että mielenterveysongelmat usein aiheuttavat häpeää ja siitä on tehty tosi iso tabu, mutta erityisesti uskovien piireissä niitä ongelmia saa hävetä. 

On helpompaa vetää väkinäinen hymy naamalle, 

kuin näyttää mitä sen takana on ja miltä oikeasti tuntuu. 

Olin vasta eräässä kotikokouksessa, jossa vuorotellen rukoilimme toistemme puolesta. 

Kun istuin siihen penkkiin ja ihmiset kertoivat, miten olen niin iloinen ja saan oikein loistaa sellaista kirkkautta, mietin vain, ettei minusta kyllä useinkaan tunnu siltä. Sanoinkin rukoustuokion jälkeen niille ihmisille, että ei sitä välttämättä teidän kertomanne perusteella uskoisi, 

että kärsin vaikeasta ahdistuksesta. 

Tähän eräs nainen heti aivan ihmetellen vastasi ja kysyi, että onko minulla todella sellainen. 

Niin helppoa se tuska tai paha olo on peittää!

         Kuva: Outi Mähönen

Meidän ei silti tarvitsisi verhoutua sen tuskan taakse, vaan saamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Saamme olla juuri niin rikkinäisiä ja tarvitsevia, kuin tällä hetkellä tuntuu. Usein ajatellaan, että se vaan on helpompaa piilottaa, kuin näyttäytyä omana rikkinäisenä ja tarvitsevana itsenään. 

Olen saanut kokea sitä, miten läheisille ystävilleni saan näyttää kaikki puoleni, 

jopa ne pimeimmät ja super rikkinäisetkin. 

Puhumattakaan siitä, miten Jumalalle riitän ja kelpaan juuri tällaisena. 

On ollut hienoa nähdä, että miten ihmiset seisovat tukenani ja sallivat minun olla sellainen kuin olen ilman, että he vaativat minulta yhtään sen enempää. Se laittaa miettimään sitä, että jos ihmiset osaavat näin rakastaa, niin miten vielä niin paljon enemmän Jumala voi antaa rakkauttaan?

Kun rukoilemme, Jumala parantaa meidät omaa tahtiaan, mutta samalla tavalla, kuin esimerkiksi jonkun ihmisen selkäkipu ei samantien parane, ei välttämättä esimerkiksi masennuskaan sormia napsauttamalla lähde ihmiseltä pois. Törmään myös välillä siihen, miten masentunutta ihmistä kohdatessa monet alkavat ensimmäisenä ”ajaa ulos masennuksen henkeä” tai jotain vastaavaa ja saattavat myös masentuneen ihmisen murheelliseksi ja ehkä jopa nöyryytetyksi yrittäessään saada hänet väkisin parantumaan tietämättä välttämättä mitään muuta edes hänen tilanteestaan. 
Meidän tulee olla äärimmäisen hienovaraisia ja tarkkoja siinä, 
että miten me kohtaamme toisiamme.

Vaikka paraneminen onkin mielestäni tärkeä osa meitä, 

olisi myös äärimmäisen tärkeää kohdata ihminen ihmisenä 

ja rukoilla yhdessä jos hän on siihen valmis. 

Kun kohdalleni sattui vaikea ahdistuneisuushäiriö, aloin avata myös silmiäni enemmän muiden kohdalla. Myös traumaterapian aloitettuani tajusin niin paljon enemmän sen, miten ihminen todella on kokonaisuus, jonka jokaista puolta on hoidettava. Jumalan tahto on vapauttaa ja eheyttää sekä rakastaa meidät ehyeksi, mutta muistetaan ettei mikään tapahdu meidän aikataulumme mukaisesti. 

Kuva: www.unsplash.com