Toivottavasti tämä postaukseni rohkaisee sinua näkemään, että jos minulla on ollut toivoa, niin on myös sinullakin.
TUKEHTUMINEN
TUKEHTUMINEN
Ensimmäinen pelkoni jonka muistan on tukehtumisenpelko. Muistan alakouluikäisenä kysyneeni äidiltäni usein iltaisin, että eihän vain minun kurkkuni voisi mennä yöllä tukkoon.
Muistan itsekin vielä selkeästi kun kyselin tätä asiaa usein. Tukehtumisenpelko on ollut yksi hallitsevimpia pelkoja, joita minulla ikinä on ollut. Kun minulle aikuisena ensimmäisen kerran puhkesi paniikkihäiriö, siihen samaan syssyyn tuli usein tunne, että en voi hengittää.
Se tuntui siltä, kuin kurkkuni painuisi umpeen tai joku kuristaisi minua. Tämä taas vaikutti niin, että aloin pelätä allergista reaktiota niin paljon, etten enää uskaltanut syödä ihan mitä tahansa ruokaa tai lääkkeitä, joista voisi saada kurkun tukkivan reaktion. Myös ampiaisia olen pelännyt samasta syystä, koska en tiedä olenko niille allerginen vai en.
Se tuntui siltä, kuin kurkkuni painuisi umpeen tai joku kuristaisi minua. Tämä taas vaikutti niin, että aloin pelätä allergista reaktiota niin paljon, etten enää uskaltanut syödä ihan mitä tahansa ruokaa tai lääkkeitä, joista voisi saada kurkun tukkivan reaktion. Myös ampiaisia olen pelännyt samasta syystä, koska en tiedä olenko niille allerginen vai en.
Olin vuosia miettinyt ja pähkäillyt missä oli tämän pelon juuri,
sillä se oli alkanut jo varhain lapsuudessani.
Kun sitten päälle parikymppisenä kävin sielunhoitajalla, saimme kiinni pelon juurisyyn.
Olin lapsena nähnyt kun minulle läheistä ihmistä kuristetaan ja se laukaisi minulle jatkuvan pelon. Pieni lapsi ei osaa sisäistää tuollaisia tilanteita tai ymmärtää mitä niissä tapahtuu, eikä asiaa koskaan myöskään yritetty selvittää minulle tai käsitellä kanssani.
Tämän takia pelko jäi kytemään sisimpääni.
sillä se oli alkanut jo varhain lapsuudessani.
Kun sitten päälle parikymppisenä kävin sielunhoitajalla, saimme kiinni pelon juurisyyn.
Olin lapsena nähnyt kun minulle läheistä ihmistä kuristetaan ja se laukaisi minulle jatkuvan pelon. Pieni lapsi ei osaa sisäistää tuollaisia tilanteita tai ymmärtää mitä niissä tapahtuu, eikä asiaa koskaan myöskään yritetty selvittää minulle tai käsitellä kanssani.
Tämän takia pelko jäi kytemään sisimpääni.
Useita pelkoja olen joutunut kohtaamaan kasvotusten. Olen elämässäni päättänyt tehdä sen valinnan, että vaikka minulla olisi pelkoja, ne eivät saa hallita tai alkaa estämään minua elämään elämääni.
Jo lähetteen saatuani panikoin asiaa aivan hirveästi.
Soittelin sairaalaan hyvissäajoin ja pyysin nukutusta.
En saanut sitä, vaikka selitin todella olevani pelkopotilas. Minulle luvattiin ”humautus”,
joka olisi kuulemma varsin riittävä.
Soittelin sairaalaan hyvissäajoin ja pyysin nukutusta.
En saanut sitä, vaikka selitin todella olevani pelkopotilas. Minulle luvattiin ”humautus”,
joka olisi kuulemma varsin riittävä.
Kun se päivä koitti, menin sairaalalle yli puolituntia ajoissa, koska potilasohjeessa luki että jos haluaa esilääkityksen niin siihen on varattava aikaa ainakin puolituntia. Kaikki lääkärit ja hoitajat olivat palaverissa, eikä ketään näkynyt missään.
Vain muuan pari rouvaa odotteli pääsyä lääkärille.
Käytävällä ollessani käteni hikosivat ja sykkeeni alkoi nousta.. Tunsin miten itku yrittää tulla läpi kun ahdistaa ja pelottaa niin paljon. Odottelin kokonaiset puolituntia käytävällä, sillä hoitaja ei kutsunutkaan minua aiemmin ottamaan esilääkitystä niinkuin olin luullut. Kun vihdoin kuulin äänen kutsuvan minua huoneeseen, sanoin heti että minulle luvattiin esilääkitys.
Hoitaja sanoi että: "Kyllä, se on kirjoitettu tänne ja annamme sen nyt ennen tutkimusta."
Kun pistin makaamaan lääkärin pöydälle ja hoitaja etsi suonta lääkkeen antoa varten,
aloin itkemään ja suorastaan itkin ja huusin miten minua pelottaa. Olihan se aika noloa aikuiselta naiselta, mutta samaan aikaan todella vapauttavaa kun sai tuntea sen tunteen ja näyttää sen siinä hetkessä. Kun suonensisäinen rauhoittava lääke oli laitettu, tunsin pienen humahduksen päässäni ja siinä se. Ei mitään muuta vaikutusta. Lääkäri otti letkun ja alkoi laittaa sitä nieluani kohti.
Pelon takia en pystynyt yhtään keskittymään ja ”auttamaan” lääkäriä siinä.
Pelkäsin niin paljon tukehtuvani etten tajunnut edes sitä, että minun täytyy nielaista se letku saadaksemme sen alas.
Huusin ja käskin lääkäriä ottamaan sen pois.
Hän joutui keskeyttämään tutkimuksen ja yritimme pian uudelleen. Seuraava yritys onnistui ja tutkimus saatiin tehtyä, mutta olihan se aivan järkyttävää. Varsinkin kun rauhoittavista ei ollut minkäänlaista apua.
Kuitenkin tutkimuksen jälkeen kun jäin hetkeksi tarkkailuun, oli oloni hyvä. Aloin miettimään sitä, että jos minut olisi nukutettu tai lääke olisi toiminut tehokkaammin, en olisi tuolla samalla tavalla kohdannutkaan sitä pelkoa. Ei se olisi ollut yhtään sama asia olla täysin tietämätön kaikesta,
kuin taas joutua kohtamaan pahin pelkonsa tuntemalla se tukehtumisen tunne sillä hetkellä.
HAMMASLÄÄKÄRI
Vain muuan pari rouvaa odotteli pääsyä lääkärille.
Käytävällä ollessani käteni hikosivat ja sykkeeni alkoi nousta.. Tunsin miten itku yrittää tulla läpi kun ahdistaa ja pelottaa niin paljon. Odottelin kokonaiset puolituntia käytävällä, sillä hoitaja ei kutsunutkaan minua aiemmin ottamaan esilääkitystä niinkuin olin luullut. Kun vihdoin kuulin äänen kutsuvan minua huoneeseen, sanoin heti että minulle luvattiin esilääkitys.
Hoitaja sanoi että: "Kyllä, se on kirjoitettu tänne ja annamme sen nyt ennen tutkimusta."
Kun pistin makaamaan lääkärin pöydälle ja hoitaja etsi suonta lääkkeen antoa varten,
aloin itkemään ja suorastaan itkin ja huusin miten minua pelottaa. Olihan se aika noloa aikuiselta naiselta, mutta samaan aikaan todella vapauttavaa kun sai tuntea sen tunteen ja näyttää sen siinä hetkessä. Kun suonensisäinen rauhoittava lääke oli laitettu, tunsin pienen humahduksen päässäni ja siinä se. Ei mitään muuta vaikutusta. Lääkäri otti letkun ja alkoi laittaa sitä nieluani kohti.
Pelon takia en pystynyt yhtään keskittymään ja ”auttamaan” lääkäriä siinä.
Pelkäsin niin paljon tukehtuvani etten tajunnut edes sitä, että minun täytyy nielaista se letku saadaksemme sen alas.
Huusin ja käskin lääkäriä ottamaan sen pois.
Hän joutui keskeyttämään tutkimuksen ja yritimme pian uudelleen. Seuraava yritys onnistui ja tutkimus saatiin tehtyä, mutta olihan se aivan järkyttävää. Varsinkin kun rauhoittavista ei ollut minkäänlaista apua.
Kuitenkin tutkimuksen jälkeen kun jäin hetkeksi tarkkailuun, oli oloni hyvä. Aloin miettimään sitä, että jos minut olisi nukutettu tai lääke olisi toiminut tehokkaammin, en olisi tuolla samalla tavalla kohdannutkaan sitä pelkoa. Ei se olisi ollut yhtään sama asia olla täysin tietämätön kaikesta,
kuin taas joutua kohtamaan pahin pelkonsa tuntemalla se tukehtumisen tunne sillä hetkellä.
HAMMASLÄÄKÄRI
Toinen todella suuri pelkoni on ollut hammaslääkärissä käyminen. Nuorena pelkäsin niin paljon, että aloin välttelemään sitä. Kun sitten raskauden jälkeen hampaani kuvattiin, tuli hammaslääkäri vakavan ilmeen kanssa luokseni kertomaan, että yksi hammas olisi poistettava välittömästi, sillä siinä ollut tulehdus oli tehnyt reiän jo leukaluuhun asti.
Silloin tajusin miten vaarallista on jättää hampaat hoitamatta. Tämä ei suinkaan jäänyt tähän, vaan reilu vuosi sitten minulla alkoi kasvoissa todella kova kipu, joka diagnosoitiin pian kolmoishermosäryksi.
Hampaani kuvattiin ja kuulemma etuhampaani olivat menneet kuolioon jonkin trauman seurauksena. Olin kyllä kuullut tällaisesta aiemmin, mutta en todellakaan uskonut sen tapahtuvan minulle. Kun sitten pääsin erikoishammaslääkärin käsittelyyn, hän totesi koko juurikanavan olleen vaurioitunut ja ilmeisesti se myös laukaisi kyseisen kolmoishermosäryn (joka on muuten ehdottomasti yksi pahimpia kipuja maailmassa). Jouduin siitä suoraan useampiin juurihoitoihin. Taisin käydä noin 6-7 kertaa niissä sen kesän aikana. Jokainen kerta kun olin kerennyt toipua juuri ja juuri edellisestä käynnistä, niin heti seuraavalla viikolla odotti seuraava. Olihan se hirveää ja monta kertaa siinä hammaslääkärin penkissä luulinkin tukehtuvani, kun suu oli täynnä kaikkia instrumentteja ja oli hankalaa mm. nieleskellä suu auki. Kuitenkin kun hampaani viimein saatiin kuntoon, mietin että miten tässä muka vielä voisi pelätä kun on niin monta kertaa täällä jo joutunut käymään?
LENTÄMINEN
Välillä mietin miten ristiriitaista tämä onkaan.
Olen viimeisen parin vuoden sisällä lentänyt reilusti yli 100 tuntia. Olen lentänyt Havaijille ja sieltä Afrikkaan lähetystyöhön. Olen lentänyt monien välilaskujen kautta nämä lennot ja myös takaisin Suomeen. Lisäksi vielä tänä vuonnakin olen käynyt Espanjassa ja Bulgariassa.
Lentämisessä ehdottomasti kaikista eniten pelkään nousuja.
Päähäni ei kertakaikkiaan vaan voi mahtua se ajatus, että miten joku lentokone voi nousta ilmaan ja pysyäkin siellä?
Lentokoneessa en myöskään ikinä ole pystynyt nukkumaan.
Jotenkin rentoutuminen siellä on todella vaikeaa ja yleensä "nukkuminen" minulla onkin sitä, että vain pyörin ympyrää. Monesti olen ollut nukahtamaisillani, kunnes olen herännyt jokaiseen pieneenkin ääneen. Inhoan myös turbulenssia yli kaiken. Havaijille lentäessä koko matka mantereelta sinne oli sitä, sillä laskeutuminen saarelle jossa on aktiivinen tulivuori, on etenkin lentopelkoiselle aika mielenkiintoista.
Minulla on myös äärettömän vilkas mielikuvitus ja usein se pääseekin valloilleen lentokoneessa, etenkin siinä vaiheessa kun alan kuulemaan koneesta kummallisia ja epämääräisiä ääniä.
Silti mielestäni lentämisessä on myös positiivisia puolia, sillä se on älyttömän kätevä keino kulkea paikasta toiseen ja pitkillä lennoilla on mukavaa katsella elokuvia, jotka ovat Suomessa vasta elokuvateattereissa.
Viimeisimpänä kun laskeuduimme Suomeen, lasku oli ehdottomasti yksi kauheimmista tähän asti. Kun kone oli jo maassa ja jarrutti, se alkoi yhtäkkiä "liiraamaan" ja yritti kääntyä sivuttain.
Hyi että purin siinä kohtaa hammasta ja puristin äitiä ja ystävääni kädestä.
KUOLEMANPELKO
Jollain tavallahan kaikki nämä pelkoni liittyvät kuolemaan.
Kaikkien niiden takana on siis kuolemanpelko.
Kaiken järjen mukaan on hassua, että ihminen joka uskoo Jeesukseen ja toivoo menevänsä taivaaseen jonain päivänä, pelkäisi kuolemaa. Meidän on hyvä myös ymmärtää se, että kun ihminen tulee uskoon niin kasvu ja vapautuminen ei aina tapahdu hetkessä vaan se voi olla pitkäkin prosessi.
Uskon täysin siihen, että Jumalan tahto on aina parantaa ja luoda uutta, mutta kasvaminen tapahtuu myös kipujen kautta. Syy kuolemanpelolleni oli kuitenkin syvä turvattomuuden tunne, jota olin tuntenut jo lapsesta saakka.
Viime marraskuussa pään magneettikuvissa minulta löydettiin aivosairaus ja sain lähetteen uusiin kuviin, jossa kuvattaisiin samalla kaularanka. Kuulemma tämä sairaus on synnynnäinen ja se oli neurologin mukaan ollut minulla aina. Silti ajatus aivosairaudesta synnytti valtavaa pelkoa. Odottelin pääsyä uusiin ja tarkempiin kuviin noin pari kuukautta. Tämän tiesin jo kertovan siitä, ettei kyseessä voi olla mikään akuutti tilanne, sillä muutenhan minut olisi kuvattu heti uudestaan.
Uudet kuvat haluttiin ottaa sen takia, että voidaan poissulkea eräs liitännäissairaus, joka tähän Chiari malformaatioon (aivosairaus) voi liittyä. Tämän parin kuukauden aikana tutustuin kyseiseen sairauteen. Liityin vertaistukiryhmään ja sain mahtavia ja tsemppaavia viestejä saman kokeneilta ihmisiltä. Tuntui hyvältä kun joku ymmärsi sen saman pelon ja oli käynyt läpi juuri samoja oireita. Minulla oli ollut mm. huimausta, pahoinvointia, nielemisvaikeuksia, tuntohäiriöitä yms.. Jollain tavalla mielessäni hiipi ajatus siitä, että jos pikkuaivoilleni ei ole tarpeeksi tilaa, niin siinähän on aivoinfarktin mahdollisuus ja jos minulla olisi vielä lisäksi se liitännäissairaus, niin sehän voisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vaikka halvaantumisen. Olin todella peloissani ja ahdistunut tämän parin kuukauden ajan. Puolestani rukoiltiin paljon näinä kuukausina. Itkin ja huokailin itsekin Jumalan puoleen. Olin kokenut paranemisihmeitä jo aiemmin ja uskoin, että tämäkään ei olisi Hänelle mahdotonta.
LENTÄMINEN
Välillä mietin miten ristiriitaista tämä onkaan.
Olen viimeisen parin vuoden sisällä lentänyt reilusti yli 100 tuntia. Olen lentänyt Havaijille ja sieltä Afrikkaan lähetystyöhön. Olen lentänyt monien välilaskujen kautta nämä lennot ja myös takaisin Suomeen. Lisäksi vielä tänä vuonnakin olen käynyt Espanjassa ja Bulgariassa.
Lentämisessä ehdottomasti kaikista eniten pelkään nousuja.
Päähäni ei kertakaikkiaan vaan voi mahtua se ajatus, että miten joku lentokone voi nousta ilmaan ja pysyäkin siellä?
Lentokoneessa en myöskään ikinä ole pystynyt nukkumaan.
Jotenkin rentoutuminen siellä on todella vaikeaa ja yleensä "nukkuminen" minulla onkin sitä, että vain pyörin ympyrää. Monesti olen ollut nukahtamaisillani, kunnes olen herännyt jokaiseen pieneenkin ääneen. Inhoan myös turbulenssia yli kaiken. Havaijille lentäessä koko matka mantereelta sinne oli sitä, sillä laskeutuminen saarelle jossa on aktiivinen tulivuori, on etenkin lentopelkoiselle aika mielenkiintoista.
Minulla on myös äärettömän vilkas mielikuvitus ja usein se pääseekin valloilleen lentokoneessa, etenkin siinä vaiheessa kun alan kuulemaan koneesta kummallisia ja epämääräisiä ääniä.
Silti mielestäni lentämisessä on myös positiivisia puolia, sillä se on älyttömän kätevä keino kulkea paikasta toiseen ja pitkillä lennoilla on mukavaa katsella elokuvia, jotka ovat Suomessa vasta elokuvateattereissa.
Viimeisimpänä kun laskeuduimme Suomeen, lasku oli ehdottomasti yksi kauheimmista tähän asti. Kun kone oli jo maassa ja jarrutti, se alkoi yhtäkkiä "liiraamaan" ja yritti kääntyä sivuttain.
Hyi että purin siinä kohtaa hammasta ja puristin äitiä ja ystävääni kädestä.
KUOLEMANPELKO
Jollain tavallahan kaikki nämä pelkoni liittyvät kuolemaan.
Kaikkien niiden takana on siis kuolemanpelko.
Kaiken järjen mukaan on hassua, että ihminen joka uskoo Jeesukseen ja toivoo menevänsä taivaaseen jonain päivänä, pelkäisi kuolemaa. Meidän on hyvä myös ymmärtää se, että kun ihminen tulee uskoon niin kasvu ja vapautuminen ei aina tapahdu hetkessä vaan se voi olla pitkäkin prosessi.
Uskon täysin siihen, että Jumalan tahto on aina parantaa ja luoda uutta, mutta kasvaminen tapahtuu myös kipujen kautta. Syy kuolemanpelolleni oli kuitenkin syvä turvattomuuden tunne, jota olin tuntenut jo lapsesta saakka.
Viime marraskuussa pään magneettikuvissa minulta löydettiin aivosairaus ja sain lähetteen uusiin kuviin, jossa kuvattaisiin samalla kaularanka. Kuulemma tämä sairaus on synnynnäinen ja se oli neurologin mukaan ollut minulla aina. Silti ajatus aivosairaudesta synnytti valtavaa pelkoa. Odottelin pääsyä uusiin ja tarkempiin kuviin noin pari kuukautta. Tämän tiesin jo kertovan siitä, ettei kyseessä voi olla mikään akuutti tilanne, sillä muutenhan minut olisi kuvattu heti uudestaan.
Uudet kuvat haluttiin ottaa sen takia, että voidaan poissulkea eräs liitännäissairaus, joka tähän Chiari malformaatioon (aivosairaus) voi liittyä. Tämän parin kuukauden aikana tutustuin kyseiseen sairauteen. Liityin vertaistukiryhmään ja sain mahtavia ja tsemppaavia viestejä saman kokeneilta ihmisiltä. Tuntui hyvältä kun joku ymmärsi sen saman pelon ja oli käynyt läpi juuri samoja oireita. Minulla oli ollut mm. huimausta, pahoinvointia, nielemisvaikeuksia, tuntohäiriöitä yms.. Jollain tavalla mielessäni hiipi ajatus siitä, että jos pikkuaivoilleni ei ole tarpeeksi tilaa, niin siinähän on aivoinfarktin mahdollisuus ja jos minulla olisi vielä lisäksi se liitännäissairaus, niin sehän voisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vaikka halvaantumisen. Olin todella peloissani ja ahdistunut tämän parin kuukauden ajan. Puolestani rukoiltiin paljon näinä kuukausina. Itkin ja huokailin itsekin Jumalan puoleen. Olin kokenut paranemisihmeitä jo aiemmin ja uskoin, että tämäkään ei olisi Hänelle mahdotonta.
Jos joku vähättelee pelkojasi, hän ei todennäköisesti ole itse joutunut todellista pelon kanssa elämistä edes kohtaamaan. Itse olen sitä mieltä, että peloille ei saisi antaa liikaa valtaa eikä niiden saisi antaa hallita, mutta usein se onkin helpommin sanottu kuin tehty.
Kuvat sivustolta www.unsplash.com
Kommentit
Lähetä kommentti