Vaikka lapsuuteni ei ollut ollut helppo, ei nuoruudestani tullut yhtään sen parempi, päinvastoin. Olin noin 12-13-vuotias, kun vanhempani päättivät erota. Onhan se päivänselvää ettei kaikilla yhteiselo toimi, mutta tietysti lapsi ensisijaisesti toivoisi vanhempiensa pysyvän yhdessä. Eron jälkeen jostain syystä minulla alkoi alamäki. Samaan aikaan olin kiinnostunut alkoholin käytöstä eikä koulunkäynti kiinnostanut minua pätkääkään. Taisin yläasteen aikana ollakin enemmän kotona kuin koulussa. Noin seitsemännellä luokalla aloin viiltelemään itseäni siinä toivossa, että joku
huomaisi minut ja auttaisi jotenkin tai edes ymmärtäisi, miten paha ja turvaton olo minulla on.
Nuoruuteni alkoi menemään aika villeissä merkeissä. Kuvioihin tuli mukaan päihteet ja miehet,
eikä koulu enää kiinnostanut minua pätkääkään. Koitin täyttää sisälläni olevaa tyhjyyttä monin eri keinoin. Kuljin festivaaleilla ryypiskellen ja teltassa asuen (usein yksinkin) ja tänä päivänä saan vaan kiittää Jumalaa siitä, että olen selvinnyt kaikesta hengissä.
Monia ”läheltäpiti” -tilanteita nimittäin sattui. Yläasteeni aikana jouduin myös tahtomattani tekemisiin spiritismin kanssa ja se peli ja siinä tapahtuneet asiat toivat minulle pahoja pelkotiloja.
On kamalaa edes muistella sitä pelkoa ja tunnetta, kun en uskaltanut nukkua enää omassa huoneessani saati edes kodissani.
Jokainen yö oli yhtä painajaista paholaisista ja kaikesta mahdollisesta.
Pelkäsin todella paljon, eikä turvaa ollut missään (koska silloin en vielä tuntenut Jeesusta ja kaikki "yliluonnollinen" muutenkin pelotti minua todella paljon). Tämän jälkeen jouduin ensimmäistä kertaa hakemaan ulkopuolista apua ja minua koitettiin auttaa, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Jouduin jo lapsena hyppäämään aikuisen kenkiin,
sillä kaiken tämän lisäksi samoihin aikoihin äitini alkoi seurustelemaan väkivaltaisen miehen kanssa ja melkein jokainen päivä oli huolehtimista siitä, pysyykö äitini hengissä. Olin äitini lähiomainen ja ”odotin” ja pelkäsin minulle ehkä joskus saapuvaa puhelua, jossa kerrottaisiin että äitini ei olisikaan selvinnyt viimeisimmästä nyrkiniskusta. Seurasin usein vierestä, kun rakas äitini pahoinpideltiin pahasti. Välillä häntä lyötiin niin kovaa kasvoihin, että silmälasit hajosivat tai piilolinssit hajosivat hänen päähänsä. Joskus hänet revittiin autosta ulos maahan ja häntä potkittiin kylkiin ja mahaan todella lujaa. Se oli järkyttävää ja sydämeni särkyi aina uudestaan katsellessani sitä. En voinut auttaa rakasta äitiäni, vaikka olisin halunnut tehdä mitä vain,
että hänen olisi hyvä olla.
Monet kerrat näin äitini hakattuna ja henkisesti niin rikkinäisenä.
Mies uhkasi tappaa, jos äiti lähtee suhteesta. Olin oppinut nukkumaan kengät jalassa ja vaatteet päälläni siltä varalta, että lähtö saattaisi tulla taas tulevana yönä ja usein se menikin niin, mutta olihan se niin helppoa ja nopeaa lähteä kun oli päivävaatteetkin päällä valmiina yövaatteiden sijaan. Jokainen yöuneni oli turvaton, eikä myöskään luottamusta keneenkään ollut. Tuntui että minut oltiin rikottu ja revitty kappaleiksi. Menetin yöuneni ja sain jo alaikäisenä lääkärin määräyksestä poikkeuksellisesti nukahtamislääkkeet, jotta voisin edes joskus nukkua. Suuri osa lapsuudestani menikin toisista huolehtimiseen ja vain siinä sivussa huomasin itse kasvaneeni isoksi, vaikka jokin sisälläni itki menetettyä lapsuutta ja nuoruutta.
Tässä tekstissä nyt oli vähän makupaloja nuoruudestani, mutta läheskään kaikkea en tässä tuonut esille, enkä ainakaan tällä hetkellä koe tiettyjä asioita ajankohtaiseksi tuoda julkisuuteen... Nyt on kuitenkin ihanaa katsoa taaksepäin ja todeta, että se kaikki mistä olen tullut läpi, on kääntynyt elämässä voitoksi!
Myös moni muu on saanut rohkaistua todistuksestani ja se on yksi syy minkä takia mielelläni puhunkin asioista avoimesti.
Kommentit
Lähetä kommentti