ALKUMETREILLÄ

Yleensä kun mä päätän jotain, niin se on saatava heti ja monesti se kiireellä sählääminen saa mussa aikaan vaan sen, että mokaan jotain ja asiat tulevat tehtyä muutenkin hätiköidysti.
Jos mä jotain olen oppinut elämässä, niin sen että hyvä tulee aina hitaasti ja jotkut asiat vaan vaatii enemmän valmistelemista kuin toiset. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja se on minulle aivan valtava intohimo. Paljastankin heti, että minulta on tulossa myös kirja jossain vaiheessa. Tavoitteena olisi saada se kirjoitettua kahden vuoden sisällä, kuitenkin ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, mutta eihän tässä elämässä ikinä tiedä mitä hidasteita tulee vastaan.



Aloitin bloggaamisen ensimmäistä kertaa jo vuonna 2012, kirjoittamalla ekan tekstini siitä, kun mun mummu kuoli. Voi kuulostaa karulta, mutta se oli yksi kipeimpiä asioita elämässäni, menettää minulle joku niin rakas ihminen.
Mummu oli siis ollut minulle aina kuin toinen äiti ja turvallinen syli haastavan lapsuuden ja nuoruuden keskellä.  Jostain syystä sitten kuitenkin heti poistin sen tekemäni blogitekstin kokonaan, enkä edes tajunnut piilottaa sitä niin, että se jäisi minulle itselleni muistoksi.
Kirjoittaminen on mulle siis todellakin oiva tapa käsitellä elämässä tapahtuneita ja tapahtuvia asioita. Se on itseasiassa hyvin terapeuttista. Pari vuotta olin kokonaan kirjoittamatta, kunnes jossain vaiheessa aloitin kirjoittamaan tekstiä elämästäni.
Teksti julkaistiin eräässä kristillisessä lehdessäkin ja sain myös jakaa sitä todistuksena muille ihmisille siitä, mitä Jumala on tehnyt mun elämässä.
Tässäpä heti "varoituksen" sananen siitä, että: 

Blogini tulee myös olemaan "lifestyle" tyyppinen (tämä sen takia, etten osaa lokeroida itseäni tiettyyn kategoriaan) ja todennäköisesti tulen kirjoittamaan tänne hyvinkin avoimesti. 

Videobloggaaminen on myös ollut sydämelläni hyvin vahvasti, joten todennäköisesti tulen tekemään sitä myös jossain vaiheessa kunhan se saa samalla tavalla tuulta alleen kuin tämä blogini nyt. En siis yleensä aloita edes kirjoittamista, ennenkuin siihen syttyy intohimo. Sitä on hyvin vaikeaa selittää, mutta kun saa sen tietyn tunteen niin ei voi tehdä muuta kuin kirjoittaa menemään ja hyvä että aivot tai silmätkään pysyvät enää perässä, niin vauhdikasta se on.
Vielä jotain itsestäni tähän loppuun.. Eli olen siis 28-vuotias äiti-ihminen, kotoisin Pohjoispohjanmaalta, mutta nykyään asun Etelä-Suomessa. Asiat, jotka minua inspiroivat ovat shoppailu, ruuanlaitto, matkustaminen, musiikki, uskossa eläminen (ei siis pelkästään uskominen vaan mitä se usko käytännössä tarkoittaa). Ammatiltani olen lastenohjaaja sekä olen myös valmistunut lähetystyöntekijäksi. Näistä lisää myöhemmin! :) Kuvan on ottanut Bulgariassa ystäväni Sini Kärppä.

Ps. En kokenut tarpeelliseksi vaihtaa blogini nimeä ainakaan vielä, sillä nimi muistuttaa minua siitä miten paljon toivoa voi ihminen tuntea elämänsä synkimpinä hetkinä. Annoin tuon nimen siis blogilleni juurikin silloin kun mummu oli kuollut ja elämässäni oli muutenkin todella vaikeaa.
Ja se oli tosiaan myös sitä aikaa kun en ollut vielä tullut uskoonkaan, siispä se puhuttelee minua paljon!